Jouhtenisen erakkomunkki

Jouhtenisen erakon, Sirnitsan (=munkki, “mustakaapu”), tarina on ikuistettu mm. nimimerkki “-r-“:n teokseen “Karjalan kankahilta” (1884) sekä Reino Rauanheimon romaaniin “Luostarin kasvatti” (1927). Tarina erakkomunkista elää myös paikannimissä: Jouhtenisen korkein kohta on edelleen Sirnitsanharju (murt. Sirnihta, Sirnihtä), jonka juurella on pieni Sirnitsalampi.

“Karjalan kankahilta” -kirjan kertoja väittää löytäneensä vanhan kirjan välistä kellastuneen paperin, joka sisälsi “Siirnitsan Petri Iivanaisen, Joutsenuksen saaren erakon” elämäkerran. Sen mukaan Petri ja hänen äitinsä sekä hänen veljensä Simana ja sisarensa Marjatta pelastettiin 1500-luvun lopulla sodan jaloista Kuhasalon luostariin eli monasteriin. Rauhan tultua äiti ja sisarukset palasivat kotiseudulleen, mutta 10-vuotias Petri jäi luostarin pääpapin toivomuksesta luostariin saamaan hengellistä kasvatusta. Petrin aikuistuttua tuli aika vihkiä hänet munkiksi, mutta luostarielämä oli alkanut tuntua hänestä vastenmieliseltä, varsinkin, kun vanha pääpappi oli kuollut. Pyhiinvaellusmatkalla Petri tapasi yksinäisessä metsämökissä Miitrin lesken ottotyttären, Marjatan, rakastui ja meni hänen kanssaan naimisiin.

Onnellista eloa kesti vuoden päivät, kunnes eräänä iltana heidän luokseen ilmaantui luostarin uusi pääpappi ja sanoi: “Taivaan rankaisema, tiedä, että Miitrin lesken kasvattitytär on oma sisaresi! Jo pienenä otti vanha leski tytön kuolevan äitisi käsistä. Te olette Jumalan lakia rikkoneet ja saastuttaneet pyhän monasterin. Painakoon tulinen kirous teitä ijankaikkisesti!”. Tämän kauhean tiedon saatuaan Marjatta kuoli ja Petri palasi luostariin rukoillen polvillaan armoa ja sovintoa sen hurskailta isiltä. “Minulle vastattiin, että läsnäoloni saastutti pyhän monasterin. Kokonaisen ihmiselämän kestävät raskaimmat katumustyöt ja kovimmat ruumiin rasitukset tuskin voisivat sovittaa rikostani.- -Monta vuotta harhailin levottomana maailmassa löytämättä lohdutusta ja rauhaa; jokainen ihminen, joka tielleni sattui, oli vaan mielestäni elävä nuhde. Eräänä päivänä satuin silmäämään tuota Joutsenuksen saarta. Arvelin: siellä ei tarvitse ihmisiä kammoa; päätinkin siis asettua sinne asumaan, voidakseni kenenkään häiritsemättä antautua parannuksen tekoon.”

40 vuotta Petri eleli saaressa. Kerrotaan hänen rakentaneen asuinsijansa Jouhtenisen korkeimman vaaran harjalle ja itseään rasittaakseen noutaneen juomavetensä jyrkän rinteen alta, Höytiäisestä eikä saaren lammista tai lähteistä. Hänen sanotaan nukkuneen kivien päällä, kivi päänalusena ja syöneen vain saaresta saatavaa ravintoa, lintuja, kaloja ja marjoja. Katumusta osoittaakseen hän oli rukoillut polvillaan ruoskien selkänsä verille rautasiimaisella ruoskalla.

Kerran saareen souti vanha nainen, joka kertoi olevansa Marjatta, Petrin oikea sisar. Petri tajusi luostarin pääpapin julman petoksen, halusi erota luostariväen uskosta ja antoi kastaa itsensä luterilaiseen uskoon. Hän lähti sisarensa mukana heidän kotiseudulleen, mutta ei erakkoelämään tottuneena viihtynyt kauan ihmisten seurassa, vaan kuoli vaivoistaan väsyneenä.

“Luostarin kasvatti”-kirjassa munkki on nimetty Jormaksi eli Jegoriksi. Syyksi luostarin uuden johtajan, Stefanin, valheeseen paljastuvat vanhat vihamielisyydet hänen ja Jorman välillä ja se, että myös Stefan on kiinnostunut Marjatasta. Asettumista Jouhteniseen kuvataan näin:

“Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata maailmaan enää koskaan takaisin. - Ja sinne mäen päälle, kuusien suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti majan. Ja pieni lakeinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.

Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli pieni, kirkasvetinen lammikko, jonka rannalla Jorma huvitteli usein päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja katsellen, kuinka laineet suurina renkaina tulivat rantaan.”’

Kertoja palaa lopuksi “nykyaikaan” (kirjoitusajankohtaan 1920-luvulle):

“Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista saarta ja sanoo: “Tuolla hän eli ja kuoli!” Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle: “Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös mäelle!” Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: “Tuossa oli erakon kivivuode!” Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja murhamatkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan. Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa liikkeitäsi erakko Jorma, sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa aikomuksissa.---

Katoamaan heti tulevat viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot manterella ja katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee ihmisiä eikä maailma.”

Lähteet: Karjalan kankahilta (1884)

Rauanheimo, Reino: Luostarin kasvatti (1927)


Paluu