Kaunokirjallinen kuvaus "luonnon karkumatkasta"

"Kuului rysähdys ja rannalla seisova ihmislauma voihkaisi kuin jokaisen sisällä olisi revennyt ja tehnyt kipeätä. Harjun laki ja maantie katkesivat poikki, maa murtui ainakin kymmenen sylen leveydeltä, kaatui alas notkoon ja vesi syöksyi sen yli ruskeanvaahtoavana koskena. Nyt ei ollut enää esteitä. Puut irtosivat ja parahtivat mennessään. Korvissa kuului lakkaamaton ryske, jonka rinnalla kaikki aikaisempi oli mitätöntä. Suuret kivet irtosivat paikoiltaan ja pyörivät voimattomina uuden mahdin edessä. Ihmisten kiire ja touhu loppui siihen ja jokainen tuijotti sanattomana luonnon suurta karkumatkaa. Maantien reunassa ollut korkea kivi tahtoi näyttää voimansa ja pysyä paikoillaan. Mutta vesi nuoli sen kupeita puoleen korkeuteen asti ja koversi maata molemmin puolin. Jo liikahti kivi paikaltaan, kääntyi hieman ja pysähtyi taas kuin itsepäisenä. Mutta viimein vierähti sekin rinnettä alas, pyöri yhä nopeammin ja kallion yli mennessään jyrisi kuin ukkonen. Sitten se kaatui mäen toiselle puolelle ja ylitse ryöppyävä virta painoi sen piiloon. Vain korkealle suihkuava vedenpärske osoitti enää sen paikan.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Vesi karkasi kallion molempien sivujen ympäri katkaisten maantien vielä toisestakin paikasta, niin että keskelle jokea jäi liukkaaksi nuolaistu kalliosaari. Hovin määkivä lammaslauma, joka oli noussut kallion harjalle pakoon ihmisten jaloista, jäi nyt sinne ja oli saarella turvassa molemmin puolin pauhaavalta koskelta.

Lampaat huusivat peloissaan. Pieni vuona huomasi emonsa jääneen toiselle puolelle kylän rantaan. Se juoksi valittaen edestakaisin kalliolla ja kutsui emoansa apuun. Mutta tämä ei voinut muuta kuin vastata yhtä surkeana kosken kuohun yli. Viimein vuona uskaltautui rantaan kuin hypätäkseen veden yli, mutta ohi menevä irtopuu pyyhkäisi vuonan mennessään ja se katosi vesiryöpyn alle.

Niin nousi vesi lakkaamatta, sillä loppua sillä ei ollut."


Reino Rauanheimon romaanista "Tulvan päivä on tuleva" (1951)


Paluu